Vahingonkorvaus, rannan ruoppauksesta aiheutuneet kulut, As Oy Kalaniemenranta

Kaupunkiympäristölautakunta päätti hylätä kaupunkiympäristön toimialan hallintojohtajan vahingonkorvauspäätöksestä 19.9.2019 (21 §) tehdyn oikaisuvaatimuksen.

Muutoksenhaun kohteena oleva päätös

Kaupunkiympäristön toimialan hallintojohtaja on 19.9.2019 (21 §) päätöksellään hylännyt vahingonkorvausvaatimuksen, joka koskee rakennusvalvonnan toimintaa rakennuslupa-asiassa vuosina 2004-2008. Päätös on nähtävillä kokonaisuudessaan päätöshistoriassa.

Esitetyt vaatimukset ja niiden perusteet

Hakija on toistanut oikaisuvaatimuksessaan vaatimuksensa vahingonkorvauksesta liittyen rakennusvalvonnan toimintaan rakennuslupa-asiassa vuosina 2004-2008. Oikaisuvaatimus on kokonaisuudessaan päätöksen liitteenä ja nähtävillä lautakunnan kokouksessa.

Asiassa on kyse hakijan naapurikiinteistöllä suoritetuista ruoppaus- ja paalutustöistä, jotka hakijan käsityksen mukaan ovat aiheuttaneet hakijan kiinteistölle vahinkoa. Hakija on aikaisemmin vaatinut asiassa vahingonkorvausta myös naapurikiinteistön omistajilta ja ruoppauksen suorittaneelta urakoitsijalta. Kyseinen korvausasia on jo ratkaistu tuomioistuimen lainvoimaisella tuomiolla, jossa hakijan korvausvaatimus on katsottu vanhentuneeksi. Hakija on toimittanut oikaisuvaatimuksensa liitteenä Helsingin käräjäoikeuden 25.10.2016 antaman välituomion ja Helsingin hovioikeuden 24.4.2018 antaman tuomion.

Hakija toteaa oikaisuvaatimuksessaan, että tuomioistuin on katsonut velan vanhentuneeksi rakennusvalvonnan virheiden vuoksi. Hakijan mukaan rakennusvalvonta on toiminut virheellisesti, sillä hakijan naapureille myönnettiin rakennuslupa väärin perustein eikä rakennusvalvonnasta ole vastattu hakijan selvityspyyntöihin.

Hakija on toimittanut oikaisuvaatimuksensa liitteeksi myös 12.6.2013 laaditun muistion rantapenkereen sortumasta.

Perustelut

Lautakunta viittaa hallintojohtajan päätöksessä esitettyyn asiaa koskevaan selvitykseen sekä yhtyy hallintojohtajan asiassa antamaan päätökseen ja sen perusteluihin.

Tällä päätöksellä ei oteta kantaa hakijan, ruoppauksen suorittaneen urakoitsijan ja naapurikiinteistön omistajien välisen korvausasian vanhentumiseen. Kyseinen vanhentumisasia on jo ratkaistu tuomioistuimen lainvoimaisella tuomiolla. Naapurikiinteistön omistajiin sekä ruoppauksen suorittaneeseen urakoitsijaan kohdistuvan vahingonkorvausvaatimuksen lisäksi hakija on esittänyt erillisen vaatimuksen Uudenmaan ympäristökeskukselle, Itäkeskuksen poliisille ja Helsingin rakennusvalvontavirastolle. Tässä päätöksessä otetaan kantaa ainoastaan Helsingin kaupungille kohdistettuun vaatimukseen.

Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki, 728/2003) 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vanhentumislain 7.1 §:n mukaan vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

Vanhentumislain 10 §:n mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun: 1) osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta taikka siitä, että vanhentuminen on katkaistu; 2) velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle; tai 3) velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Jos kysymys on 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa.

Vanhentumislain hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp, s. 51) mukaan yleinen lähtökohta on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Oikeuskäytännössä (ks. esim. KKO 2017:3, kohta 8) vahingonkorvausvelan vanhentumisajan on katsottu alkavan siitä, kun vahinkoa kärsineellä on ollut riittävät tiedot katkaisutoimen tekemiseen.

Hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp, s. 61) mukaan korvaus- ja hyvitysvelkojen vanhentumisen katkaisemista koskevalla säännöksellä ei ole tarkoitus estää tai vaikeuttaa katkaisua silloin, kun saatavan määrä on vaikeasti selvitettävissä. Epäselvissäkin tapauksissa kuitenkin vaaditaan, että velkoja ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä perusteesta ja saatavan määrästä. Kumpikaan osapuoli ei tule sidotuksi tässä vaiheessa esittämiinsä käsityksiin, vaan korvauksesta tai hyvityksestä voidaan esittää myöhemmin uutta selvitystä, joka ei vastaa aiemmin ilmoitettua. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2017:3 (kohta 10) on lisäksi todettu, että vanhentumislain 10 §:n mukainen velan vanhentumisen katkaiseva muistutus on mahdollista tehdä, vaikka vahingonkorvausvastuun edellytyksiin liittyisi epäselvyyksiä.

Oikaisuvaatimuksen liitteenä toimitetusta muistiosta (s. 17-18) käy ilmi, että rakennuslupa myönnettiin vuonna 2004 ja rakennuslupaan liittyvää oikaisuvaatimusasiaa käsiteltiin vuoteen 2006 asti. Hakijan väitteet rakennusvalvonnan virheellisestä toiminnasta kohdistuvat siis lupakäsittelyn osalta vuosiin 2004-2006. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioista sekä hakijan alkuperäisestä vahingonkorvausvaatimuksesta ilmenee, että paalutus- ja ruoppaustyöt on suoritettu vuosien 2006-2007 aikana. Tuomioista ilmenee myös, että hakija on havainnut rantarakenteissaan olevat vahingot ensimmäisen kerran kevään ja kesän 2008 aikana.

Hakijalla on siis viimeistään vuoden 2008 kesällä ollut tieto aiheutuneesta vahingosta sekä käsitys siitä, että rakennusvalvonta on hakijan mielestä toiminut asiassa virheellisesti. Nämä tiedot olisivat olleet riittävät vanhentumislain 10 §:n mukaisen vapaamuotoisen katkaisutoimen tekemiseen. Vanhentumislain 4 §:n mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika on siis alkanut kulua viimeistään kesällä 2008.

Hakija on oikaisuvaatimuksessaan tuonut esiin myös rakennusvalvonnalle osoitetut selvityspyynnöt touko- ja syyskuussa 2008. Hakija kertoo, ettei selvityspyyntöihin koskaan vastattu. Hakijalla on kuitenkin jo ennen selvityspyyntöjen lähettämistä ollut käsitys siitä, että rakennusvalvonta on toiminut asiassa virheellisesti. Tämän vuoksi selvityspyynnöillä ei voida katsoa olevan vaikutusta vanhentumisajan alkamiseen.

Selvyyden vuoksi todetaan kuitenkin, että korvausvaatimus kaupunkia kohtaan olisi vanhentunut, vaikka selvityspyynnöt huomioitaisiin vanhentumisajan laskemisessa. Lautakunnalla ei ole käytettävissä tietoja siitä, onko hakijan selvityspyyntöihin vastattu. Hakijan mukaan selvityspyynnöt on tehty touko- ja syyskuussa 2008. Jos selvityspyyntöihin ei koskaan tullut vastausta, hakijalla olisi täytynyt viimeistään vuoden 2008 lopussa olla käsitys siitä, että selvityspyyntöihin vastaaminen olisi laiminlyöty. Vaikka vanhentumisaika laskettaisiin vasta tästä ajankohdasta, korvausvaatimus olisi siitä huolimatta vanhentunut.

Helsingin kaupungille on tullut tieto vahingonkorvausvaateesta ensimmäisen kerran 31.5.2019, kun Valtiokonttori on siirtänyt rakennusvalvonnan toimintaa koskevan osuuden vaatimuksesta kaupungin käsiteltäväksi. Vanhentumista ei ole katkaistu tätä ennen, joten hakijan vahingonkorvausvaatimus Helsingin kaupunkia kohtaan on vanhentunut.

Aiemmin tehdyn hallintojohtajan päätöksen jälkeen ei ole esitetty sellaista uutta perustetta, joka antaisi aihetta alkuperäisen päätöksen muuttamiselle.

Lopputulos

Helsingin kaupunki ei ole vastuussa hakijalle aiheutuneesta vahingosta, sillä vahingonkorvausvaatimus on vanhentunut.

Kaupunkiympäristölautakunta katsoo, että hallintojohtajan päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Sovelletut oikeusohjeet

Laki velan vanhentumisesta (728/2003) 4 §, 7 §, 10 §

HE 187/2002 vp

KKO 2017:3